Kaalepista tulee sitä itsepäisempi mitä vanhemmaksi se tulee. Välillä on hermot tiukilla kun neuvotellaan käännytäänkö tästä vai mennäänkö eteenpäin. Siinähän sitten jökötetään. Se ei millään tahdo ymmärtää, että joskus on aika tiukilla ja on tehtävä lyhyempi lenkki. Sitten koitetaan joka välissä kääntyä metsään tai mihin tahansa muualle paitsi kotiin. Ja kun neuvottelut ei tuota sille tyydyttävää tulosta, niin sitten heittäydytään lumihankeen joko kierimään tai käydään vaan maate aivan kuin sanoen, että minä jään muuten tähän. Joskus jätän sen siihen makaamaan ja jatkan matkaa, jolloin se kirmaa kiireesti perään.
Toisaalta, se että Kaaleppi uskaltaa olla eri mieltä, on merkki siitä että se luottaa minuun. Kaaleppi tuli mulle 5,5 vuotta sitten luurangon laihana, arkana, mitään osaamattomana ja kokemattomana. Se pelkäsi kaikkia ja kaikkea. Pikkuhiljaa siitä on kuoriutunut kaunis, terve ja lihaksikas koira, joka on iloinen ja tervehtii rohkeasti kaikkia. Sen voi ottaa mukaan minne tahansa, olen mielestäni kouluttanut sen hyvin. Mitä ei tietysti uskoisi kun lukee yllä olevan, heh.
Minunhan pitäisi olla onnellinen, että se luottaa minuun niin paljon, että uskaltaa olla eri mieltä. Ja olenkin, totisesti olen. Olen siitä iloinen ja sydämeni pakahtuu ylpeydestä aina kun joku sanoo että onpa sinulla hieno koira (ja sitä tapahtuu usein).
Alla kuva Kaalepista silloin kun se oli juuri tullut minulle. Katsokaa tuota surullista katsetta. Toinen kuva on otettu vähän aikaa sitten juuri edellä kuvaamastani tilanteesta. ;-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti